Kun vihdoin vaihtaa perspektiivin

Ajatus tuli mieleen aivan yllättäen pari päivää sitten : ehkä, loppujen lopuksi, en ollutkaan ollut huono kirjallisuuden opiskelija, vaan ehkä se kirjallisuus, jota minun oli aikoinani opiskeltava ei yksinkertaisesti ollut minua varten. Eivätkä professorit, jotka minua opettivat, myöskään olleet minua varten.

En ymmärrä miten on mahdollista etten ole koskaan kyseenalaistanut opettajia enkä oppimateriaalia — ainoastaan itseni. Se on toisaalta hyvin surullista, toisaalta se taas saa aikaan hyväntahtoisen hymistelyn itseäni kohtaan. Itselleen voi antaa anteeksi, jopa tyhmyyden, ja jatkaa uuteen suuntaan. Suuntia onneksi riittää loputtomiin.

Olen aina rakastanut kirjallisuutta ja kaikkea pohdintaa ja mietiskelyä. Mutta opiskellessani kirjallisuutta alkoi lukeminen tympiä ja jätin lukemisen melkein kokonaan. Aikaisemmin ajattelin että se johtui siitä, että oli pakko lukea tietyt kirjat ja oletin että ne pakolliset olivat jotenkin yleismaailmallisesti päätetyt tärkeät kirjat joista ei vain voinut kertakaikkiaan luistaa. Kertaakaan ei mieleeni juolahtanut että olemassa voisi olla yhtä tärkeitä kirjallisuuden malleja vaikka kuinka paljon, sellaisia, jotka avaisivat minulle uusia ovia maailmoihin.

Oikein hävettää, miten 80-luvun pienessä yhdysvaltalaisessa yliopistossa ei ollut esimerkiksi feministisen tai rodullistetun kirjallisuuden kursseja. Niitä ei edes osattu kaivata vaikka muistan, että minulla oli ystäviä jotka olivat myös turhautuneita. Uskon, ettemme osanneet kyseenalaistaa turhautumistamme oikein. Ainakaan minä en osannut.

Turvaudun säikeeseen

Pari viikkoa sitten kuuntelin Stephen Kingin Kirjoittamisesta – Muistelmia teoksen. Kingin kirjoittamista koskevista neuvoista parhaiten jäi mieleeni hänen sanansa siitä, että kirjoittaakseen pitää vain kirjoittaa ; säännöllisesti, joka päivä. Hän itse kertoi antaneensa joskus haastattelun jossa totesi kirjoittavansa vuoden jokaisena päivänä paitsi jouluna, itsenäisyyspäivänä ja omana syntymäpäivänään. Sitten hän jatkoi että haastattelussa hän oli valehdellut hieman jottei näyttäisi liian nörtiltä ja myönsi että hän kirjoittaa myös jouluna, itsenäisyyspäivänä ja omana syntymäpäivänään.

King antoi neuvon, että on vain päätettävä päivän sanamäärä ja ryhdyttävä töihin. Hän itse kirjoittaa kirjan ensimmäisen version hyvin nopeasti, noin kolmessa kuukaudessa, jonka jälkeen hän jättää sen sivuun ja unohtaa sen useammaksi kuukaudeksi ennen kuin tarttuu siihen uusin silmin ja ajatuksin toista, tarkempaa, kirjoittamista varten.

Minä olen aina rakastanut kirjoittamista ja kuitenkin tuotokseni on hyvin laihaa ; olen pahempi kuin kirjoituspöydän laatikkoon kirjoittavat — minä kirjoitan ainoastaan mielessäni. Ei mielessään kirjoittamisessa tietenkään ole mitään pahaa, varsinkaan kun se viihdyttää kovasti itseäni mutta toisaalta olisi hienoa pitää kirjaa omista tarinoistani.

Toisenkin mieleeni jääneen hyödyllisen neuvon Stephen King antoi — tai oikeastaan se on eräänlainen armonanto ; hän kysyi että mistä oikeastaan itsekukin saa kirjoittaa ja vastasi että kukin saa kirjoittaa aivan siitä, mistä haluaa. Ei tarvitse kirjoittaa sellaisesta minkä tuntee ja tietää, vaan siitä mistä tekee mieli kirjoittaa. Tärkeintä on oikeastaan pitää yllä omaa mielenkiintoaan.