Verta, kyyneleitä, hikeä ja hylkeenluuhampaita

Nämä ensimmäiset Helmet-haasteen kuukaudet olen lukenut kirjoja aika lailla umpimähkäisesti ja luettavat kirjat ovatkin tupsahtaneet mistä milloinkin. Moni kirja on sattumalta osunut mukaan bussi- tai juna-asemalta tai ruokakaupan hyllystä (kirja-sellaisesta kuitenkin). Muutaman olen lainannut kirjastosta ja ehtinyt ne lukeakin Suomenmatkalla ollessani. Samaa periaatetta aion seurata jatkossakin — ja uskoa kirjojen viisaaseen johdatukseen.

Nykyisin kantelen kirjoja Suomen ja Ranskan väliä edestakaisin ; en viitsi kerätä suomenkielisiä kirjoja Ranskaan kun niitä ei kukaan muu kuitenkaan lue (tai ehkä kannattaisi alkaa sosiaaliseksi ja hankkia suomalaisia ystäviä…)

Viimeiset kaksi kirjaa sattuivat olemaan tematiikaltaan saman tyyppisiä : ihmisen vahvuutta sodassa ja heikkoutta rakkaudessa. Molemmissa kirjoissa (Riikka Pelo Jokapäiväinen elämämme ja Katja Kettu Kätilö) päähenkilö on itsensä erilaiseksi tunteva nuori nainen jonka on selvittävä paitsi sodasta niin myös kaikennielevästä rakkaudesta mieheen sekä omasta menneisyydestään.

Katja Ketun Kätilö oli kerrassaan vaikuttava — tuntuu että ensimmäistä kertaa ymmärsin miten sanat voivat maistua sammaleelta ja mudalta ; ja oikealta, maasta kasvatetulta tummalta viiniltä.  Ketun kieli on minulle suomalaisuutta parhaimmillaan — ilkeitä menninkäisiä on olemassa ja jylhä luonto voi olla julma ja väkivaltainen mutta sammal on pehmeää ja marjat makeita. Luonto ei ole ranskalaisia tai englantilaisia puutarhoja eivätkä ihmiset ole henkeviä maailmankansalaisia vaan kaikki on maahan kiinnittyvää, mätänevää, kuolevaa ja uudestisyntyvää.

Kätilön ainut miinuspuoli itselleni oli sen rakennelma — minun oli vaikea seurata eri henkilöiden muutosta ja elämää tapahtumien hypähdellessä eteen ja taaksepäin alinomaa. En osaa analysoida asiaa sen paremmin mutta uskoisin että romaanin olisi voinut kertoa suoranakin kertomuksena, tai ainakin suorempana.

 

Riikka Pelon Jokapäivänen elämämme on kirja, jonka olisin voinut jättää kesken vain siksi, etten halunnut henkilöiden kärsivän ! Kirja kuitenkin kannattaa ehdottomasti lukea loppuun asti, se ei jää mieltä häiritsemään vaan loppukin on oikein hienosti ja taitavasti kirjoitettu.

Jokapäiväinen elämämme on Finlandiapalkinnon 2013 voittanut teos ja ainakin omasta mielestäni aivan oikeutetusti niin. Kirjassa on paljon historiallisesti mielenkiintoista tietoa ja se saikin minut googlaamaan useampienkin henkilöiden, paikkojen tai tapahtumien taustatietoja. Katja Ketun kirjan tavoin tämäkin romaani käytti alinomaan flashbackejä mutta Pelon kirjassa hypähdykset eivät häirinneet ja ne olivat jopa tarpeelliset jotta kaikki kutoutuisi lopuksi yhteen. Lisäksi tapahtumat olivat aina kerrottuna saman kuun lähtökohdista (elokuu 1923 — elokuu 1939 ja elokuu 1941).

HelMet-haasteessa kuittaan kohdat 34 — keskustelua herättänyt kirja (Kätilö) ja kohta 32 — kirjassa on myrsky (Jokapäiväinen elämämme). Toki molemmat olisivat sopineet myös muihinkin kohteisiin ; Jokapäiväinen elämämme oli mielessäni ehdolla myös rumaksi kanneksi — ilman kannen merkintää Finlandiapalkinnosta olisin tuskin kirjaan tutustunut (ja se olisi ollut sääli). Kirjan kansi on mielestäni ruma, muttei välttämättä huono ; kirjaa lukiessa se muuttuu itseasiassa hyväksi kanneksi (vaikka pysyykin rumana !)