Zut alors

Päivät tahtovat kiitää eikä rytmi blogiin löydy, vaikka tiedän että juuri sitä kaipaan. Kirjojen lukeminen ei ole ongelma — aivan päinvastoin, se on puhdasta onnea. Myös kirjojen ajattelu saa aikaan oman maailmansa pikku päässäni ja huvittaa päivittäistä kävelylenkkiä metsässä.

Ongelma ei ole missään muussa kuin tarmossa istua tietokoneen ääreen ja muistaa että miten blogia taas kirjoitettiinkaan, miten siihen taas laitettiinkaan kuvia…. tietäen hyvin ettei se oikeastaan ole kovinkaan ongelmallista…

Kirjoja on nyt kaikkiaan jo 13 tai 14 ja into vain kasvaa — on kuin villalankavyyhtiä keräisi kerälle — ja  uusia kiehtovia kirjaehdokkaita kasaantuu ja onnentunne niistä saa talven tuntumaan suloiselta (jopa koko maailma näyttää jotenkin puhtaammalta).

Samanaikaisesti on vaikea päästää jo luettuja kirjoja noin vain menemään, uinahtelemaan jonnekin alitajuntaan ; tuntuu, että niitä olisi pakko kommentoida — ovathan ne kuitenkin kaikki muuttaneet minun maailmaani ja kokemustani. Välillä huomaan laskevani jo luettuja kirjoja mielessäni (aivan kuten aikoinani laskin lapsiani varmistaakseni että he ovat kaikki yhä mukana…) ja asettavani ne omiin HelMet-haasteen lokeroihin. Toisinaan mieleeni iskee paniikki kun en heti muistakaan mihin kohtaan joku kirja taas kuuluikaan….

Recapitulons :

IMG_3246.JPG

Nämä kaksi luin heti uutenavuotena, haasteen alussa :

Pauliina Rauhalan kirjan Taivaslaulu halusin sijoittaa HelMet-haasteen kohtaan 3 : Kirjassa rakastutaan koska jotenkin tavallisten ihmisten tavallinen rakkaus oli juuri sellaista mitä rakkauden kuuluu olla ; vaikkei toista aivan täysin ymmärrä, haluaa toiselle hyvää, parasta mahdollista. Se, ettei puhuminen aina ole tärkeintä jos on tekoja. Sellaista toisen ymmärtämistä jota joka päivä näen koirassani Daisyssä.

Kirja kaikkiaankin on vaikuttava : se muistuttaa siitä, ettei mikään koskaan poista sitä, mistä itse kukin tulemme. Kuinka tärkeää onkaan olla sinut oman henkilökohtaisen historiansa kanssa, kaiken sen, joka oli jo kauan ennen omaa syntymääni.

Toinen, Helsingissä mukavana ja ihanana uudenvuodenviikonloppuna lukemani Kaarina Helakisan teos Saima Harmaja Legenda jo eläessään täyttää HelMet kohdan 26 : elämänkerta.

Kirja oli monella tapaa mielenkiintoinen ; historiallisesti se osuu ajankohtaan, josta haluaisin lukea enemmänkin, Suomen itsenäistymisen jälkeisiin vuosiin. Kaarina Helakisa on myös Saima Harmajan sukulaisia ja sekin antaa oman särmänsä kirjalle. Saima Harmaja, jota itse kuvittelin eteerisen hienostuneeksi neidoksi (Kaarina Helakisan mukaan näin ajattelevat lukuisat muutkin) on kirjassa erittäin inhimillinen nuori tyttö ja nainen jonka elämä jonain muuna aikakautena olisi epäilemättä ollut täysin erilainen. Olisi mielenkiintoista kuvitella häntä meidän aikakautemme some-maailmaan.

Itse en osaa lukea runoutta ja jopa sellainen runouden muoto kuin laulujen sanat menee yleensä täysin ohi ymmärrykseni. Onneksi, aina silloin tällöin, joku lähipiiristäni jaksaa ja viitsii vääntää minulle rautalangasta hienoja malleja.

Elämänkerrasta nautin kuitenkin erittäin paljon ja kirjaa voi helposti suositella kaikille.

Olenko nyt vihdoin päässyt alkuun ? Sen näyttää ehkä huominen, zut alors….

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s