sitten mukaan halusi Nietzsche

Ranskalainen koulujärjestelmä, jonka tuotteita (enemmän tai vähemmän hyvin tuloksin) kaikki neljä lastani ovat, ei ole koskaan ollut sydäntäni lähellä ; tuhansia kertoja olen mielessäni kirjoittanut kirjeitä milloin ministereille milloin sanomalehtien mielipidepalstoille esitellen miten koulun pitäisi olla jos se yhtään ajattelisi oppilaiden menestymistä elämässä tai tulevaisuutta tasapainoisina yhteiskunnan jäseninä.

Ehkä joskus vielä löydän energian itse kirjoittamiselle (tai ehkä joku fiksuista lapsistani saa muutosta aikaiseksi ; jaksaa kirjoittaa ministereille tai ryhtyy itse ministeriksi).

Ranskalaisessakin koulujärjestelmässä on kuitenkin muutama (joskin vaatimaton) helmi, ja yksi niistä on lukio — ja erikoisesti se, että äidinkielen koe suoritetaan jo lukion toisen (jota Ranskassa kutsutaan ”première” eli ”ensimmäinen” (lukion ollessa, kuten Suomessa, kolmivuotinen…)) vuoden lopussa.

Lukion viimeisen vuoden aikana äidinkielen tilalle tulee filosofia ja paikallinen ylioppilaskirjoitus alkaakin aina perinteisesti filosofian kokeella. Tavallaan on sääli että filosofia tulee kouluaineeksi vasta lukion viimeisellä, mutta parempi sekin kun ei ollenkaan.

Viikko sitten lukion lopputaipaleella oleva nuorimmaiseni tuli kotiin ja totesi rakastavansa Nietzscheä — vau, ajattelin mielessäni ja mietin taas kerran että miten kummassa syntymättömät lapset jaetaan eri perheisiin … mitkä oikein mahtavat olla sopivien isäntäperheiden kriteerit…

Ihmetellessäni asiaa, työkaverini Marianne totesi myös pitävänsä Nietzschestä ja tarjoutui lainaamaan pari Nietzscheä käsittelevää kirjaa jotka tietysti otin uteliaana vastaan (sisimmässäni ajatellen että ”jos Marianne ymmärtää jotain, ymmärrän varmasti minäkin”).

Ja totta tosiaan, Nietzschessä vaikeinta on ehkä oppia filosofin nimen oikeinkirjoitus.

Tai no, rehellisyyden nimessä on todettava etten ole vielä lukenut kuin yhden Nietzschen elämää kuvaavan sarjakuvakirjan (HelMet kohta 11) sekä aloittanut mielenkiintoisen romaanin Nietzschen psykoanalyysista — HelMet haasteen kohta 16 (en ole ikinä ennen kuullut kirjasta).

Irvin Yalom:in romaani Et Nietzsche a pleuré (alkuperäinen teos When Nietzsche Wept, ilmestynyt 1992 Yhdysvalloissa) on aika mukaansatempaava historiallinen romaani jossa vilistävät 1800-luvun lopun kuuluisia nimiä filosofian, lääketieteen ja musiikin aloilta (Freud, Richard Wagner). Kirja on mielenkiintoinen etenkin yleissivistyksen kannalta. Jostain syystä olen viime aikoina vältellyt historiallisia romaaneja enkä tunne olevani jäävi tekemään mitään varsinaista kritiikkiä kirjasta. Syvältä tämä kirja ei kosketa muuten kuin nimenomaan historialliselta kantiltaan.

Tylsää sen lukeminen ei missään nimessä ole ja aivan tyytyväisenä ihmettelen 150 vuotta sitten eläneiden kuuluisuuksien kärsimyksiä, fyysisisiä rasituksia ja vielä kurjempia henkisiä ”êtats d’âmes”…

Lisään tänne kirjassa olevia ajatuksia — paras tähän asti huomaamistani on ollut ”Tule siksi mitä olet” (Deviens ce que tu es)

Myös : ”Quel est le sceau de la liberté acquise? — Ne plus avoir honte de soi-même” eli suomeksi suurinpiirtein : ”Mikä on saavutetun vapauden sinetti? — Se, ettei enää häpeä itseään”

Oman totuuteni nimissä on kuitenkin paljastettava etten luultavasti viitsisi montaa oheisenlaista romaania lukea. Tästä teoksesta voi ymmärtää mikä ero on oikean kirjailijan ja kirjoittajan, jolla on sanoma, välillä ; oikean kirjailijan henkilöt elävät omaa elämäänsä, niitä ei aina ymmärrä koska ne ovat yhtä monimutkaisia kuin oikeat ihmiset kun taas kirjoittaja, jolla on sanoma, saa aikaiseksi hahmoja jotka eivät tunnu aidoilta, joilla ei ole omaa elämää. Ivan Yalom on psykologi, varmasti erittäin taitava sellainen, jolla on sanoma.

 

 

 

 

 

 

Zut alors

Päivät tahtovat kiitää eikä rytmi blogiin löydy, vaikka tiedän että juuri sitä kaipaan. Kirjojen lukeminen ei ole ongelma — aivan päinvastoin, se on puhdasta onnea. Myös kirjojen ajattelu saa aikaan oman maailmansa pikku päässäni ja huvittaa päivittäistä kävelylenkkiä metsässä.

Ongelma ei ole missään muussa kuin tarmossa istua tietokoneen ääreen ja muistaa että miten blogia taas kirjoitettiinkaan, miten siihen taas laitettiinkaan kuvia…. tietäen hyvin ettei se oikeastaan ole kovinkaan ongelmallista…

Kirjoja on nyt kaikkiaan jo 13 tai 14 ja into vain kasvaa — on kuin villalankavyyhtiä keräisi kerälle — ja  uusia kiehtovia kirjaehdokkaita kasaantuu ja onnentunne niistä saa talven tuntumaan suloiselta (jopa koko maailma näyttää jotenkin puhtaammalta).

Samanaikaisesti on vaikea päästää jo luettuja kirjoja noin vain menemään, uinahtelemaan jonnekin alitajuntaan ; tuntuu, että niitä olisi pakko kommentoida — ovathan ne kuitenkin kaikki muuttaneet minun maailmaani ja kokemustani. Välillä huomaan laskevani jo luettuja kirjoja mielessäni (aivan kuten aikoinani laskin lapsiani varmistaakseni että he ovat kaikki yhä mukana…) ja asettavani ne omiin HelMet-haasteen lokeroihin. Toisinaan mieleeni iskee paniikki kun en heti muistakaan mihin kohtaan joku kirja taas kuuluikaan….

Recapitulons :

IMG_3246.JPG

Nämä kaksi luin heti uutenavuotena, haasteen alussa :

Pauliina Rauhalan kirjan Taivaslaulu halusin sijoittaa HelMet-haasteen kohtaan 3 : Kirjassa rakastutaan koska jotenkin tavallisten ihmisten tavallinen rakkaus oli juuri sellaista mitä rakkauden kuuluu olla ; vaikkei toista aivan täysin ymmärrä, haluaa toiselle hyvää, parasta mahdollista. Se, ettei puhuminen aina ole tärkeintä jos on tekoja. Sellaista toisen ymmärtämistä jota joka päivä näen koirassani Daisyssä.

Kirja kaikkiaankin on vaikuttava : se muistuttaa siitä, ettei mikään koskaan poista sitä, mistä itse kukin tulemme. Kuinka tärkeää onkaan olla sinut oman henkilökohtaisen historiansa kanssa, kaiken sen, joka oli jo kauan ennen omaa syntymääni.

Toinen, Helsingissä mukavana ja ihanana uudenvuodenviikonloppuna lukemani Kaarina Helakisan teos Saima Harmaja Legenda jo eläessään täyttää HelMet kohdan 26 : elämänkerta.

Kirja oli monella tapaa mielenkiintoinen ; historiallisesti se osuu ajankohtaan, josta haluaisin lukea enemmänkin, Suomen itsenäistymisen jälkeisiin vuosiin. Kaarina Helakisa on myös Saima Harmajan sukulaisia ja sekin antaa oman särmänsä kirjalle. Saima Harmaja, jota itse kuvittelin eteerisen hienostuneeksi neidoksi (Kaarina Helakisan mukaan näin ajattelevat lukuisat muutkin) on kirjassa erittäin inhimillinen nuori tyttö ja nainen jonka elämä jonain muuna aikakautena olisi epäilemättä ollut täysin erilainen. Olisi mielenkiintoista kuvitella häntä meidän aikakautemme some-maailmaan.

Itse en osaa lukea runoutta ja jopa sellainen runouden muoto kuin laulujen sanat menee yleensä täysin ohi ymmärrykseni. Onneksi, aina silloin tällöin, joku lähipiiristäni jaksaa ja viitsii vääntää minulle rautalangasta hienoja malleja.

Elämänkerrasta nautin kuitenkin erittäin paljon ja kirjaa voi helposti suositella kaikille.

Olenko nyt vihdoin päässyt alkuun ? Sen näyttää ehkä huominen, zut alors….