Ajatus tuli mieleen aivan yllättäen pari päivää sitten : ehkä, loppujen lopuksi, en ollutkaan ollut huono kirjallisuuden opiskelija, vaan ehkä se kirjallisuus, jota minun oli aikoinani opiskeltava ei yksinkertaisesti ollut minua varten. Eivätkä professorit, jotka minua opettivat, myöskään olleet minua varten.

En ymmärrä miten on mahdollista etten ole koskaan kyseenalaistanut opettajia enkä oppimateriaalia — ainoastaan itseni. Se on toisaalta hyvin surullista, toisaalta se taas saa aikaan hyväntahtoisen hymistelyn itseäni kohtaan. Itselleen voi antaa anteeksi, jopa tyhmyyden, ja jatkaa uuteen suuntaan. Suuntia onneksi riittää loputtomiin.

Olen aina rakastanut kirjallisuutta ja kaikkea pohdintaa ja mietiskelyä. Mutta opiskellessani kirjallisuutta alkoi lukeminen tympiä ja jätin lukemisen melkein kokonaan. Aikaisemmin ajattelin että se johtui siitä, että oli pakko lukea tietyt kirjat ja oletin että ne pakolliset olivat jotenkin yleismaailmallisesti päätetyt tärkeät kirjat joista ei vain voinut kertakaikkiaan luistaa. Kertaakaan ei mieleeni juolahtanut että olemassa voisi olla yhtä tärkeitä kirjallisuuden malleja vaikka kuinka paljon, sellaisia, jotka avaisivat minulle uusia ovia maailmoihin.

Oikein hävettää, miten 80-luvun pienessä yhdysvaltalaisessa yliopistossa ei ollut esimerkiksi feministisen tai rodullistetun kirjallisuuden kursseja. Niitä ei edes osattu kaivata vaikka muistan, että minulla oli ystäviä jotka olivat myös turhautuneita. Uskon, ettemme osanneet kyseenalaistaa turhautumistamme oikein. Ainakaan minä en osannut.

Pari viikkoa sitten kuuntelin Stephen Kingin Kirjoittamisesta – Muistelmia teoksen. Kingin kirjoittamista koskevista neuvoista parhaiten jäi mieleeni hänen sanansa siitä, että kirjoittaakseen pitää vain kirjoittaa ; säännöllisesti, joka päivä. Hän itse kertoi antaneensa joskus haastattelun jossa totesi kirjoittavansa vuoden jokaisena päivänä paitsi jouluna, itsenäisyyspäivänä ja omana syntymäpäivänään. Sitten hän jatkoi että haastattelussa hän oli valehdellut hieman jottei näyttäisi liian nörtiltä ja myönsi että hän kirjoittaa myös jouluna, itsenäisyyspäivänä ja omana syntymäpäivänään.

King antoi neuvon, että on vain päätettävä päivän sanamäärä ja ryhdyttävä töihin. Hän itse kirjoittaa kirjan ensimmäisen version hyvin nopeasti, noin kolmessa kuukaudessa, jonka jälkeen hän jättää sen sivuun ja unohtaa sen useammaksi kuukaudeksi ennen kuin tarttuu siihen uusin silmin ja ajatuksin toista, tarkempaa, kirjoittamista varten.

Minä olen aina rakastanut kirjoittamista ja kuitenkin tuotokseni on hyvin laihaa ; olen pahempi kuin kirjoituspöydän laatikkoon kirjoittavat — minä kirjoitan ainoastaan mielessäni. Ei mielessään kirjoittamisessa tietenkään ole mitään pahaa, varsinkaan kun se viihdyttää kovasti itseäni mutta toisaalta olisi hienoa pitää kirjaa omista tarinoistani.

Toisenkin mieleeni jääneen hyödyllisen neuvon Stephen King antoi — tai oikeastaan se on eräänlainen armonanto ; hän kysyi että mistä oikeastaan itsekukin saa kirjoittaa ja vastasi että kukin saa kirjoittaa aivan siitä, mistä haluaa. Ei tarvitse kirjoittaa sellaisesta minkä tuntee ja tietää, vaan siitä mistä tekee mieli kirjoittaa. Tärkeintä on oikeastaan pitää yllä omaa mielenkiintoaan.

Hip hurraa — vuoden 2017 Helmet-lukuhaaste on täällä !

Lista vaikuttaa mukavalta ja tapani mukaan olen aika täpinöissäni… Viimevuoden projekti antoi minulle suurta tyydytystä koko vuoden ; kirjoja tuli luettua paljon ja niiden miettiminen oli hauska harrastus.

Kesäkuuhun mennessä olin lukenut niin suuren määrän kirjoja että kuvittelin saavani haasteen tehtyä heinäkuun loppuun mennessä… onneksi niin ei käynyt vaan innostuin välillä järjestelemään taloni japanilaisen Marie Kondon siivousmenetelmällä (kirjan luin myös lukuhaasteeseen…).

Takaisin kirjojen pariin pääsin taas loppusyksystä ja viimeisen Helmet-16 kirjan sain loppuun joulukuun puolessavälissä.

Olin ajatellut tekeväni tämän vuoden haastetta jotenkin älykkäästi ja strategialla — että lukisin tarkoin harkitut kirjat tarkoin harkitussa järjestyksessä…. mutta jo heti aamulla tänään ymmärsin ettei sellainen suunnitelmallisuus toimi omissa tekemisissäni…

Koko vuoden -16 minulla oli kasa kirjoja joista aina valitsin uutta luettavaa lähinnä tunteen perusteella — ja jotenkin taianomaisesti kirjavalinta osui lähes aina oikeaan, lähes aina aika oli juuri oikea kullekin kirjalle.

Tänäaamuna, heti lukuhaastelistan luettuani ja mietiskellessäni sopivaa kirjaa, tuli vastaan melkeinpä itsestään ruotsalaisen Linus Jonkmanin INTROVERTIT – työpaikan hiljainen vallankumous. Joten tästä se lähtee …. Kohta 13 : Kirja ”kertoo sinusta”

Ihana kirjahaaste saatu tehtyä !

Aloitin haasteen uudenvuodenpäivänä ja tulen ikuisesti muistamaan sen tunteen kun istuin lattialla, sisällä lämpimässä lumista talvimaisemaa ihastellen ja onnellisena uudesta seikkailusta kirjojen maailmaan. Tiesin heti, että tämä haaste oli kuin minulle suunniteltu henkilökohtaisesti — ja se onkin uskoakseni ainoa haaste elämässäni jonka olen suorittanut loppuun kunnialla ja hyvillä mielin.

En oikein ymmärrä miten tai miksi, mutta tämä haaste on tuonut takaisin sen lukemisen ilon joka minulta hävisi kirjallisuusopintojen myötä kauan sitten !
Olen lukenut aivan uskomattomia kirjoja vuoden aikana — usein juuri oikea kirja tupsahti eteeni täsmälleen oikealla hetkellä ja moni kirja löysi itse oman paikkansa listassa… muutaman kirjan kohdalla vaihdoin paikkoja ja pariin kohtaan luin « täsmäkirjoja » (Pikku prinssi (avaruus) Kesäkirja (vuodenaika)…)

Erikoisvapauden otin aivan lopussa — kahden viimeisen kirjan kohdalla : halusin lukea Ernest Hemingwayn Fiestan joten ajattelin että varmasti sitä on joku kirjastonhoitaja suositellut joskus jossain…. ja alle 18-vuotiaan suosittelemaan kohtaan halusin ensin lukea kirjan, jota olisin itse suositellut alle 18-vuotiaana. Tove Janssonin Muumilaakson marraskuuta en kuitenkaan kotoa löytänyt (asun ulkomailla) mutta Muumipeikko ja pyrstötähti sitävastoin löytyi ja luin sen aivan haasteen loppuun — kirja sopikin erinomaisesti tämän kummallisen maailman kummallisen vuoden päätteeksi.

Minulle vuosi -16 on ollut hyvä — kiitos kirjahaasteesta sen yhtenä tukiköytenä ja kiitos hienosta yhteisöstä facebookissa — kommentteja on ollut aina mukava lukea ja kirjaideoita on pitkät listat ylösmerkittynä….

1 Ruuasta kertova kirja — Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

2 Matkakertomus — Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

3 Kirjassa rakastutaan — Truman Capote: Breakfast At Tiffany’s

4 Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja — Tito  Colliander: Lapsuuden sillat

5 Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman — Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

6 Kirjastosta kertova kirja — Haruki Murakami: Kafka rannalla

7 Vihervuosi 2016 -sloganiin ”Minun maisemani – maalla ja kaupungissa” sopiva kirja — Valentine del Moral: Chez Zola – si Médan m’était conté…

8 Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin — Katja Kettu:  Surujenkerääjä

9 Sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja — Soffia Bjarnadottir: J’ai toujours ton coeur avec moi

10 Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja — Marie Kondo: La magie du rangément

11 Sarjakuvakirja — Guy Delisle: Chroniques de Jérusalem

12 Näytelmä — Paul Auster: The Inner Life Of Martin Frost

13 Kirjan nimi on kysymys — Maya Angelou: I Know Why The Caged Bird Sings

14 Historiaa käsittelevä tietokirja — Régine Pernoud: Hildegarde de Bingen

15 Kirjan kansi on mielestäsi ruma — Timo Airaksinen: Halun vallassa — onnellisuutta etsimässä

16 Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta — David Nicholls: Nous

17 Kirjassa juhlitaan — Olivier Bourdeaut: En attendant Bojangles

18 Lastenkirja — Oiva Paloheimo: Tirlittan

19 Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi — Meg Wolitzer: La doublure

20 Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan — Jean-Paul Didierlaurent: Le liseur du 6h27

21 1700-luvulla kirjoitettu kirja — Voltaire: Zadig / Ingénu

22 Kirjassa mukana Marilyn Monroe (syntymästä 90 v.) — Victor Bockris: Andy Warhol

23 Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja (Miina Sillanpään, Suomen ensimmäinen naisministerin, syntymästä 150 v.) — David Foenkinos: Charlotte

24 Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja — Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

25 Kirjassa on yli 500 sivua — Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin

26 Elämäkerta tai muistelmateos — Kaarina Helakisa: Saima Harmaja — Legenda jo eläessään

27 Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja — Awa Cissoko: n’ba

28 Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja — Béatrix Foisil-Penther ja Claire Chamot: Crazy Design

29 Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja — Delphine ja Anaëlle Hermans: Avant d’oublier

30 Viihteellinen kirja — Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja

31 Olympialaisista kertova kirja — Kjell Westö: Kangastus 38

32 Kirjassa on myrsky — Piikka Palo: Jokapäiväinen elämämme

33 Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja — Harper Lee: Go Set A Watchman

34 Keskustelua herättänyt kirja — Katja Kettu: Kätilö

35 Kirjassa ollaan avaruudessa — Antoine de St. Exupéry: Le petit prince

36 Kokoelma esseitä tai kolumneja — Esko Valtaoja: Ensimmäinen koira avaruudessa

37 Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan — Tove Jansson: Kesäkirja

38 Jossain päin maailmaa kielletty kirja — Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

39 Nobel-voittajan kirjoittama kirja — Toni Morrison: Jazz

40 Eläkeläisen suosittelema kirja — Xinran: Funérailles célestes

41 Kirjassa lähetetään kirjeitä — Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

42 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja — Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

43 Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 v.) — Ernest Hemingway: A Moveable Feast

44 Kirjassa joku kuolee —Tarquin Hall: Nauruun kuolleen miehen tapaus

45 Suomalaisesta miehestä kertova kirja — Sami Lopotti: Marras

46 Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja — Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

47 Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja — Angel Parra: Bienvenue au paradis

48 Kirjassa on alle 150 sivua Olivier de Kersauson: Le monde comme il me parle

49 Vuonna 2016 julkaistu kirja — Alain Gordon-Gentil: J’attendrai la fin du monde

50 Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja — Ernest Hemingway: Fiesta—The Sun Also Rises

Nämä ensimmäiset Helmet-haasteen kuukaudet olen lukenut kirjoja aika lailla umpimähkäisesti ja luettavat kirjat ovatkin tupsahtaneet mistä milloinkin. Moni kirja on sattumalta osunut mukaan bussi- tai juna-asemalta tai ruokakaupan hyllystä (kirja-sellaisesta kuitenkin). Muutaman olen lainannut kirjastosta ja ehtinyt ne lukeakin Suomenmatkalla ollessani. Samaa periaatetta aion seurata jatkossakin — ja uskoa kirjojen viisaaseen johdatukseen.

Nykyisin kantelen kirjoja Suomen ja Ranskan väliä edestakaisin ; en viitsi kerätä suomenkielisiä kirjoja Ranskaan kun niitä ei kukaan muu kuitenkaan lue (tai ehkä kannattaisi alkaa sosiaaliseksi ja hankkia suomalaisia ystäviä…)

Viimeiset kaksi kirjaa sattuivat olemaan tematiikaltaan saman tyyppisiä : ihmisen vahvuutta sodassa ja heikkoutta rakkaudessa. Molemmissa kirjoissa (Riikka Pelo Jokapäiväinen elämämme ja Katja Kettu Kätilö) päähenkilö on itsensä erilaiseksi tunteva nuori nainen jonka on selvittävä paitsi sodasta niin myös kaikennielevästä rakkaudesta mieheen sekä omasta menneisyydestään.

Katja Ketun Kätilö oli kerrassaan vaikuttava — tuntuu että ensimmäistä kertaa ymmärsin miten sanat voivat maistua sammaleelta ja mudalta ; ja oikealta, maasta kasvatetulta tummalta viiniltä.  Ketun kieli on minulle suomalaisuutta parhaimmillaan — ilkeitä menninkäisiä on olemassa ja jylhä luonto voi olla julma ja väkivaltainen mutta sammal on pehmeää ja marjat makeita. Luonto ei ole ranskalaisia tai englantilaisia puutarhoja eivätkä ihmiset ole henkeviä maailmankansalaisia vaan kaikki on maahan kiinnittyvää, mätänevää, kuolevaa ja uudestisyntyvää.

Kätilön ainut miinuspuoli itselleni oli sen rakennelma — minun oli vaikea seurata eri henkilöiden muutosta ja elämää tapahtumien hypähdellessä eteen ja taaksepäin alinomaa. En osaa analysoida asiaa sen paremmin mutta uskoisin että romaanin olisi voinut kertoa suoranakin kertomuksena, tai ainakin suorempana.

Riikka Pelon Jokapäivänen elämämme on kirja, jonka olisin voinut jättää kesken vain siksi, etten halunnut henkilöiden kärsivän ! Kirja kuitenkin kannattaa ehdottomasti lukea loppuun asti, se ei jää mieltä häiritsemään vaan loppukin on oikein hienosti ja taitavasti kirjoitettu.

Jokapäiväinen elämämme on Finlandiapalkinnon 2013 voittanut teos ja ainakin omasta mielestäni aivan oikeutetusti niin. Kirjassa on paljon historiallisesti mielenkiintoista tietoa ja se saikin minut googlaamaan useampienkin henkilöiden, paikkojen tai tapahtumien taustatietoja. Katja Ketun kirjan tavoin tämäkin romaani käytti alinomaan flashbackejä mutta Pelon kirjassa hypähdykset eivät häirinneet ja ne olivat jopa tarpeelliset jotta kaikki kutoutuisi lopuksi yhteen. Lisäksi tapahtumat olivat aina kerrottuna saman kuun lähtökohdista (elokuu 1923 — elokuu 1939 ja elokuu 1941).

HelMet-haasteessa kuittaan kohdat 34 — keskustelua herättänyt kirja (Kätilö) ja kohta 32 — kirjassa on myrsky (Jokapäiväinen elämämme). Toki molemmat olisivat sopineet myös muihinkin kohteisiin ; Jokapäiväinen elämämme oli mielessäni ehdolla myös rumaksi kanneksi — ilman kannen merkintää Finlandiapalkinnosta olisin tuskin kirjaan tutustunut (ja se olisi ollut sääli). Kirjan kansi on mielestäni ruma, muttei välttämättä huono ; kirjaa lukiessa se muuttuu itseasiassa hyväksi kanneksi (vaikka pysyykin rumana !)

Rakastuin.

Tai ainakin pihkaannuin. Mia-san on uusi ystäväni, mielikuvaystävän kaltainen, tärkeä kamuni. Mian kanssa lähtisin Japaniin tältä istuimelta. Mian kanssa meillä olisi aina mukavaa ja hyvä olla….olla juuri siellä missä kuuluukin olla.

Emme me Mian kanssa mitään Suurta Seikkailua etsisi eikä sellaista tarvitsisi tapahtuakaan ; meille kaikella pienellä olisi oma humoristinen ja humanistinen puolensa ja se riittäisi stimuloimaan ajatuksiamme.

Mian kanssa me kehittelisimme kaikenlaisia ajatusmalleja kaikesta näkemästämme, malleja, jotka jo seuraavana päivänä kumoutuisivat keksiessämme uusia ja parempia malleja. Tai ehkei parempia mutta uusia…

Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on kirja joka tekee kaikinpuolin hyvää ; se on huumorintajuinen ja rehellinen — siinä etsitään eikä päämääränä ole niinkään löytää ehdotonta totuutta vaan tärkeää on itse etsiminen ja uusien polkujen avaaminen.

Kirja solahtaa HelMet-haasteen kohtaan 2 (matkakertomus) : siinä matkustetaan ihan fyysisesti mutta myös ajassa sekä omassa itsessä. Kirja tulee varmasti luettua toistamiseenkin.

Ehkä kirja sopisi myös Helmet kohtaan 19 eli kirjan päähenkilö on unelmatyössäni ; kirjojen kustannuksen parissa työskentely olisi mitä ihaninta (varsinkin jos siitä jonain päivänä ottaisi lopputilin…..hmmm…)

Ranskalainen koulujärjestelmä, jonka tuotteita (enemmän tai vähemmän hyvin tuloksin) kaikki neljä lastani ovat, ei ole koskaan ollut sydäntäni lähellä ; tuhansia kertoja olen mielessäni kirjoittanut kirjeitä milloin ministereille milloin sanomalehtien mielipidepalstoille esitellen miten koulun pitäisi olla jos se yhtään ajattelisi oppilaiden menestymistä elämässä tai tulevaisuutta tasapainoisina yhteiskunnan jäseninä.

Ehkä joskus vielä löydän energian itse kirjoittamiselle (tai ehkä joku fiksuista lapsistani saa muutosta aikaiseksi ; jaksaa kirjoittaa ministereille tai ryhtyy itse ministeriksi).

Ranskalaisessakin koulujärjestelmässä on kuitenkin muutama (joskin vaatimaton) helmi, ja yksi niistä on lukio — ja erikoisesti se, että äidinkielen koe suoritetaan jo lukion toisen (jota Ranskassa kutsutaan ”première” eli ”ensimmäinen” (lukion ollessa, kuten Suomessa, kolmivuotinen…)) vuoden lopussa.

Lukion viimeisen vuoden aikana äidinkielen tilalle tulee filosofia ja paikallinen ylioppilaskirjoitus alkaakin aina perinteisesti filosofian kokeella. Tavallaan on sääli että filosofia tulee kouluaineeksi vasta lukion viimeisellä, mutta parempi sekin kun ei ollenkaan.

Viikko sitten lukion lopputaipaleella oleva nuorimmaiseni tuli kotiin ja totesi rakastavansa Nietzscheä — vau, ajattelin mielessäni ja mietin taas kerran että miten kummassa syntymättömät lapset jaetaan eri perheisiin … mitkä oikein mahtavat olla sopivien isäntäperheiden kriteerit…

Ihmetellessäni asiaa, työkaverini Marianne totesi myös pitävänsä Nietzschestä ja tarjoutui lainaamaan pari Nietzscheä käsittelevää kirjaa jotka tietysti otin uteliaana vastaan (sisimmässäni ajatellen että ”jos Marianne ymmärtää jotain, ymmärrän varmasti minäkin”).

Ja totta tosiaan, Nietzschessä vaikeinta on ehkä oppia filosofin nimen oikeinkirjoitus.

Tai no, rehellisyyden nimessä on todettava etten ole vielä lukenut kuin yhden Nietzschen elämää kuvaavan sarjakuvakirjan (HelMet kohta 11) sekä aloittanut mielenkiintoisen romaanin Nietzschen psykoanalyysista — HelMet haasteen kohta 16 (en ole ikinä ennen kuullut kirjasta).

Irvin Yalom:in romaani Et Nietzsche a pleuré (alkuperäinen teos When Nietzsche Wept, ilmestynyt 1992 Yhdysvalloissa) on aika mukaansatempaava historiallinen romaani jossa vilistävät 1800-luvun lopun kuuluisia nimiä filosofian, lääketieteen ja musiikin aloilta (Freud, Richard Wagner). Kirja on mielenkiintoinen etenkin yleissivistyksen kannalta. Jostain syystä olen viime aikoina vältellyt historiallisia romaaneja enkä tunne olevani jäävi tekemään mitään varsinaista kritiikkiä kirjasta. Syvältä tämä kirja ei kosketa muuten kuin nimenomaan historialliselta kantiltaan.

Tylsää sen lukeminen ei missään nimessä ole ja aivan tyytyväisenä ihmettelen 150 vuotta sitten eläneiden kuuluisuuksien kärsimyksiä, fyysisisiä rasituksia ja vielä kurjempia henkisiä ”êtats d’âmes”…

Lisään tänne kirjassa olevia ajatuksia — paras tähän asti huomaamistani on ollut ”Tule siksi mitä olet” (Deviens ce que tu es)

Myös : ”Quel est le sceau de la liberté acquise? — Ne plus avoir honte de soi-même” eli suomeksi suurinpiirtein : ”Mikä on saavutetun vapauden sinetti? — Se, ettei enää häpeä itseään”

Oman totuuteni nimissä on kuitenkin paljastettava etten luultavasti viitsisi montaa oheisenlaista romaania lukea. Tästä teoksesta voi ymmärtää mikä ero on oikean kirjailijan ja kirjoittajan, jolla on sanoma, välillä ; oikean kirjailijan henkilöt elävät omaa elämäänsä, niitä ei aina ymmärrä koska ne ovat yhtä monimutkaisia kuin oikeat ihmiset kun taas kirjoittaja, jolla on sanoma, saa aikaiseksi hahmoja jotka eivät tunnu aidoilta, joilla ei ole omaa elämää. Ivan Yalom on psykologi, varmasti erittäin taitava sellainen, jolla on sanoma.

Päivät tahtovat kiitää eikä rytmi blogiin löydy, vaikka tiedän että juuri sitä kaipaan. Kirjojen lukeminen ei ole ongelma — aivan päinvastoin, se on puhdasta onnea. Myös kirjojen ajattelu saa aikaan oman maailmansa pikku päässäni ja huvittaa päivittäistä kävelylenkkiä metsässä.

Ongelma ei ole missään muussa kuin tarmossa istua tietokoneen ääreen ja muistaa että miten blogia taas kirjoitettiinkaan, miten siihen taas laitettiinkaan kuvia…. tietäen hyvin ettei se oikeastaan ole kovinkaan ongelmallista…

Kirjoja on nyt kaikkiaan jo 13 tai 14 ja into vain kasvaa — on kuin villalankavyyhtiä keräisi kerälle — ja  uusia kiehtovia kirjaehdokkaita kasaantuu ja onnentunne niistä saa talven tuntumaan suloiselta (jopa koko maailma näyttää jotenkin puhtaammalta).

Samanaikaisesti on vaikea päästää jo luettuja kirjoja noin vain menemään, uinahtelemaan jonnekin alitajuntaan ; tuntuu, että niitä olisi pakko kommentoida — ovathan ne kuitenkin kaikki muuttaneet minun maailmaani ja kokemustani. Välillä huomaan laskevani jo luettuja kirjoja mielessäni (aivan kuten aikoinani laskin lapsiani varmistaakseni että he ovat kaikki yhä mukana…) ja asettavani ne omiin HelMet-haasteen lokeroihin. Toisinaan mieleeni iskee paniikki kun en heti muistakaan mihin kohtaan joku kirja taas kuuluikaan….

Recapitulons :

Nämä kaksi luin heti uutenavuotena, haasteen alussa :

Pauliina Rauhalan kirjan Taivaslaulu halusin sijoittaa HelMet-haasteen kohtaan 3 : Kirjassa rakastutaan koska jotenkin tavallisten ihmisten tavallinen rakkaus oli juuri sellaista mitä rakkauden kuuluu olla ; vaikkei toista aivan täysin ymmärrä, haluaa toiselle hyvää, parasta mahdollista. Se, ettei puhuminen aina ole tärkeintä jos on tekoja. Sellaista toisen ymmärtämistä jota joka päivä näen koirassani Daisyssä.

Kirja kaikkiaankin on vaikuttava : se muistuttaa siitä, ettei mikään koskaan poista sitä, mistä itse kukin tulemme. Kuinka tärkeää onkaan olla sinut oman henkilökohtaisen historiansa kanssa, kaiken sen, joka oli jo kauan ennen omaa syntymääni.

Toinen, Helsingissä mukavana ja ihanana uudenvuodenviikonloppuna lukemani Kaarina Helakisan teos Saima Harmaja Legenda jo eläessään täyttää HelMet kohdan 26 : elämänkerta.

Kirja oli monella tapaa mielenkiintoinen ; historiallisesti se osuu ajankohtaan, josta haluaisin lukea enemmänkin, Suomen itsenäistymisen jälkeisiin vuosiin. Kaarina Helakisa on myös Saima Harmajan sukulaisia ja sekin antaa oman särmänsä kirjalle. Saima Harmaja, jota itse kuvittelin eteerisen hienostuneeksi neidoksi (Kaarina Helakisan mukaan näin ajattelevat lukuisat muutkin) on kirjassa erittäin inhimillinen nuori tyttö ja nainen jonka elämä jonain muuna aikakautena olisi epäilemättä ollut täysin erilainen. Olisi mielenkiintoista kuvitella häntä meidän aikakautemme some-maailmaan.

Itse en osaa lukea runoutta ja jopa sellainen runouden muoto kuin laulujen sanat menee yleensä täysin ohi ymmärrykseni. Onneksi, aina silloin tällöin, joku lähipiiristäni jaksaa ja viitsii vääntää minulle rautalangasta hienoja malleja.

Elämänkerrasta nautin kuitenkin erittäin paljon ja kirjaa voi helposti suositella kaikille.

Olenko nyt vihdoin päässyt alkuun ? Sen näyttää ehkä huominen, zut alors….

Vanha blogi joka ei kolme vuotta sitten halunnut vielä elää ja joka on nyt mukava yrittää herättää henkiin. Kolme vuotta sitten ajatuksena oli kuvailla unisen naisen olemista ja elämää, mutta into lopahti hyvinkin nopeasti — muistaakseni jo ensimmäisen postauksen jälkeen….

Tällä kertaa tarkoitus on kirjoittaa kirjoista… lähinnä HelMet-lukuhaasteen puitteissa luetuksi jo tulleista ja tulevista kirjoista.

Harvoin on haaste tuntunut yhtä hauskalta ja omalta — vaikka aloitin haasteen heti uudenvuodenpäivänä 2016 ja kirjojakin on tullut luettua jo 7, olen yhä vielä erittäin onnellinen haasteesta ja mietiskelen kirjoja paljonkin. Mietiskelen sitä, mihin haasteen kohtaan kukin kirja kuuluu, mitä haluaisin seuraavaksi lukea ja ennenkaikkea sitä, mitä kustakin kirjasta voisin sanoa toisille kanssalukijoille.

Tänään, lennolla Pariisista Helsinkiin, luin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike-teoksen jonka olin jo lukenut aiemmin mutta jonka halusin lukea uudelleen haasteen 1. kohtaa ajatellen ; Ruuasta kertova kirja. Kirja oli vähintäänkin yhtä hyvä kuin ensimmäisellä lukukerralla — täynnä lämminhenkistä humaanisuutta ja huumoria. Kirjan luettuaan haluaa itsekin vanhentua mielensäpahoittajan filosofisten reseptien mukaan…

Toinen pieni idea on yrittää oppia piirtämään yksinkertaisia kuvia, tunnelmia ja ajatuksia. Löysin Fnac:ista pari japanilaisen sachiko umoto:n ihanaa kirjaa, joista toinen opettaa tarinoiden kerrontaa piirtämällä kuvia ja toinen värittämään. Kirjoja, joita tekee mieli kuljettaa mukanaan kaikialle koska ne tuovat jonkinlaista turvallisuudentunnetta vaikkei maailmani mitenkään turvaton olekaan.